


Itämeren radioaktiivisuus
Itämeren radioaktiivisuus
Suomi on ollut edelläkävijä Itämeren radioaktiivisuuden seurannassa. Radioaktiivisuustutkimukset aloitettiin jo 1950-luvun lopulla STUKin edeltäjän, Säteilyfysiikan laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen välisenä yhteistyönä.
Kimmokkeen tutkimusten aloittamiselle antoivat Novaja Zemljalla 1950- ja 1960-luvuilla tehdyt maanpäälliset ydinasekokeet. Vuosien saatossa seuranta laajeni kaikkien Itämeren maiden väliseksi yhteistyöksi. Ydinasekokeista lähtöisin ollut laskeuma levisi jokseenkin tasaisesti koko Itämeren valuma-alueelle, ja se sisälsi pääosin cesium-137:ää ja strontium-90:tä.
Vuonna 1986 Tšernobylin onnettomuuden synnyttämä radioaktiivinen pilvi kulkeutui ilmavirtausten mukana suoraan kohti Itämerta ja aiheutti laskeuman, joka jakautui varsin epätasaisesti. Itämeri sai enemmän Tšernobyl-laskeumaa kuin maapallon muut merialueet (mm. Mustameri, Välimeri, Pohjanmeri, Koillis-Atlantti). Laskeuman mukana tulleen cesium-137-määrän perusteella Itämeri voidaan luokitella Irlannin meren lisäksi maapallon radioaktiivisesti saastuneimpien merialueiden joukkoon.
Muita merkittäviä radioaktiivisuuden lähteitä ovat Euroopan kaksi käytetyn ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitosta, Sellafield Isossa-Britanniassa ja La Hague Ranskassa. Itämeren valuma-alueen muiden ydinlaitosten osuus Itämeren Cs-137 ja Sr-90 aktiivisuuksista on ollut alle prosentin.
Cesium-137
Strontium-90
Onnettomuudesta kuluneiden runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana Itämeren vesi on puhdistunut cesiumista suhteellisen nopeasti cesiumin laskeutuessa meren pohjaan sedimentoituvan materiaalin mukana. Kun korkeimmat mitatut cesium-137-pitoisuudet olivat heti laskeuman jälkeen eräissä Suomenlahden ja Selkämeren rannikkopisteissä noin 5000 becquerelia kuutiometrissä, olivat pitoisuudet vuonna 2019 enää alle kahdessadasosa siitä (< 25 Bq/m³). Suomenlahti on puhdistunut jonkin verran nopeammin kuin Selkämeri johtuen erilaisista sedimentaationopeuksista ja tehokkaammasta vedenvaihdosta Suomenlahden ja Itämeren välillä.
Itämeren eri osien cesium-137-pitoisuudet pintavedessä vuosina 1980-2019.
Tällä hetkellä suurin osa Itämeressä olevasta cesium-137:sta on hautautunut merenpohjan sedimentteihin. Cesiumin alueellinen jakautuminen pohjasedimentissä seuraa pitkälti Tšernobylin laskeuman jakautumista.
Itämeren sedimenttien Cs-137-pitoisuudet 2011-2015.
Itämeren kaloissa cesium-137-pitoisuudet ovat alle 15 Bq/kg, selvästi pienempiä kuin järvikaloissa. Niinpä suomalaisten Itämeren kaloista saama säteilyannos on jäänyt vähäiseksi eli muutamaan millisievertin tuhannesosaan vuodessa.
Silakan Cs-137-pitoisuus Suomen rannikkovesissä vuosina 1984-2019.
STUK on mukana kansainvälisessä Itämeren radioaktiivisuusvalvonnassa, jota tehdään Helsinki-komission suosituksen mukaan. Itämeren radioaktiivisuusvalvonnan tulokset ovat myös sähköisesti saatavilla Helsinki-komission internetsivuilla.
Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa -vuosiraporteista löytyvät myös Itämeren radioaktiivisuusvalvonnan tulokset. Vuosiraportit löytyvät sähköisestä julkaisuarkistosta Julkarista.
STUKin omat sarjajulkaisut (Julkari.fi)
Tulokset julkaistaan vuosiraporteissa
- Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa - vuosiraportti 2021 (Julkari.fi)
- Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa - vuosiraportti 2020 (Julkari.fi)
- Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa - vuosiraportti 2019 (Julkari.fi)
- Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa - vuosiraportti 2018 (Julkari.fi)
- Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa - vuosiraportti 2017 (Julkari.fi)
Muualla verkossa
- Thematic Assessment of Radioactive Substances in the Baltic Sea, 2011-2015. Baltic Sea Environment Proceedings No. 151. (pdf) (Helcom.fi)
- Itämeren ympäristönäytteiden radioaktiivisuustulosten tietokanta (MS Access), HELCOM MORS Environment database (metadata.helcom.fi)
- Itämeren alueen ydinlaitosten radioaktiivisten päästöjen tietokanta, HELCOM MORS Discharge database (metadata.helcom.fi)
Yhteyshenkilö
Yhteyshenkilö
-
puh. +358 975 988 593