STUK valvoo STUK valvoo

STUK valvoo

STUK valvoo

Itämeren radioaktiivisuus

Itämeren radioaktiivisuus

Suomi on ollut edelläkävijä Itämeren radioaktiivisuuden seurannassa. Radioaktiivisuustutkimukset aloitettiin jo 1950-luvun lopulla STUKin edeltäjän, Säteilyfysiikan laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen välisenä yhteistyönä.

Kimmokkeen tutkimusten aloittamiselle antoivat Novaja Zemljalla 1950- ja 1960-luvuilla tehdyt maanpäälliset ydinasekokeet. Vuosien saatossa seuranta laajeni kaikkien Itämeren maiden väliseksi yhteistyöksi. Ydinasekokeista lähtöisin ollut laskeuma levisi jokseenkin tasaisesti koko Itämeren valuma-alueelle, ja se sisälsi pääosin cesium-137:ää ja strontium-90:tä.

Vuonna 1986 Tšernobylin onnettomuuden synnyttämä radioaktiivinen pilvi kulkeutui ilmavirtausten mukana suoraan kohti Itämerta ja aiheutti laskeuman, joka jakautui varsin epätasaisesti.  Itämeri sai enemmän Tšernobyl-laskeumaa kuin maapallon muut merialueet (mm. Mustameri, Välimeri, Pohjanmeri, Koillis-Atlantti). Laskeuman mukana tulleen cesium-137-määrän perusteella Itämeri voidaan luokitella Irlannin meren lisäksi maapallon radioaktiivisesti saastuneimpien merialueiden joukkoon.

Muita merkittäviä radioaktiivisuuden lähteitä ovat Euroopan kaksi käytetyn ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitosta, Sellafield Isossa-Britanniassa ja La Hague Ranskassa. Itämeren valuma-alueen muiden ydinlaitosten osuus Itämeren Cs-137 ja Sr-90 aktiivisuuksista on ollut alle prosentin.

Cesium-137

Piirakkakaavio cesium-137:n päästölähteistä Itämeressä. Suurin osa, 80 %, Itämeren cesium-137:n päästölähteestä on peräisin Tšernobylin ydinvoimalaitoksen onnettomuuden aiheuttamasta laskeumasta. Muita päästölähteitä ovat ydinasekokeet (16 %), Sellafieldin ja LaHaguen ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitokset (5 %) sekä päästöt ydinlaitoksilta (<0,1 %).

Strontium-90

Piirakkakaavio strontium-90:n päästölähteistä Itämeressä. Suurin osa, noin 82 %, Itämeren strontium-90:n päästölähteestä on peräisin 1950- ja 1960-lukujen ilmakehässä suoritettujen ydinasekokeiden aiheuttamasta laskeumasta. Muita päästölähteitä ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus (11 %), Sellafieldin ja LaHaguen ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitokset (6 %) sekä päästöt ydinlaitoksilta (<0,1 %).Onnettomuudesta kuluneiden runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana Itämeren vesi on puhdistunut cesiumista suhteellisen nopeasti cesiumin laskeutuessa meren pohjaan sedimentoituvan materiaalin mukana. Kun korkeimmat mitatut cesium-137-pitoisuudet olivat heti laskeuman jälkeen eräissä Suomenlahden ja Selkämeren rannikkopisteissä noin 5000 becquerelia kuutiometrissä, olivat pitoisuudet vuonna 2019 enää alle kahdessadasosa siitä (< 25 Bq/m³). Suomenlahti on puhdistunut jonkin verran nopeammin kuin Selkämeri johtuen erilaisista sedimentaationopeuksista ja tehokkaammasta vedenvaihdosta Suomenlahden ja Itämeren välillä.

Graafinen kuvaaja Cesium-137:n aktiivisuuspitoisuuksista Itämeren eri osien pintavedessä vuosina 1980-2019. Selkämerellä, varsinaisella Itämerellä, Perämerellä ja Suomenlahdella pintaveden cesium-137:n pitoisuudet kasvoivat 1980-luvun puolivälissä. Tämä johtui Tšernobylin ydinvoimalaitoksen onnettomuudesta. Pitoisuudet ovat pienentyneet pikkuhiljaa, ja ovat tätä nykyä lähes tavoitetasolla. Tavoitetasoksi on asetettu ennen Tšernobylin onnettomuutta havaittu keskimääräinen taso.

Itämeren eri osien cesium-137-pitoisuudet pintavedessä vuosina 1980-2019.

Tällä hetkellä suurin osa Itämeressä olevasta cesium-137:sta on hautautunut merenpohjan sedimentteihin. Cesiumin alueellinen jakautuminen pohjasedimentissä seuraa pitkälti Tšernobylin laskeuman jakautumista.

Pohjasedimenttien cesium-137-aktiivisuuksien suuruusluokista Itämeren alueella vuosina 2011-2015. Suurimmat pitoisuudet on havaittu Suomenlahden itäosissa ja Selkämerellä.

Itämeren sedimenttien Cs-137-pitoisuudet 2011-2015.

Itämeren kaloissa cesium-137-pitoisuudet ovat alle 15 Bq/kg, selvästi pienempiä kuin järvikaloissa. Niinpä suomalaisten Itämeren kaloista saama säteilyannos on jäänyt vähäiseksi eli muutamaan millisievertin tuhannesosaan vuodessa.

Graafinen kuvaaja cesium-137:n aktiivisuuspitoisuuksista Itämeren eri osien silakoissa vuosina 1984-2019. Silakoiden aktiivisuuspitoisuuksia seurataan kuudella näytteenottoalueella Hailuodossa, Vaasassa, Olkiluodossa, Seilissä, Tvärminnessä ja Loviisassa. Tšernobylin onnettomuuden johdosta cesium-137 aktiivisuuspitoisuudet nousivat noin 50-kertaisiksi aiempiin vuosiin nähden 1980-luvun puolivälissä. Pitoisuudet ovat pienentyneet pikkuhiljaa, ja ovat tätä nykyä lähes tavoitetasolla. Tavoitetasoksi on asetettu ennen Tšernobylin onnettomuutta havaittu keskimääräinen taso.

Silakan Cs-137-pitoisuus Suomen rannikkovesissä vuosina 1984-2019.

STUK on mukana kansainvälisessä Itämeren radioaktiivisuusvalvonnassa, jota tehdään Helsinki-komission suosituksen mukaan. Itämeren radioaktiivisuusvalvonnan tulokset ovat myös sähköisesti saatavilla Helsinki-komission internetsivuilla.

Ympäristön säteilyvalvonta Suomessa -vuosiraporteista löytyvät myös Itämeren radioaktiivisuusvalvonnan tulokset. Vuosiraportit löytyvät sähköisestä julkaisuarkistosta Julkarista.

STUKin omat sarjajulkaisut (Julkari.fi)