Säteilyturvakeskuksen radonmittauspurkeilla on Suomessa tehty vuosina 2001–2017 noin 23 000 mittausta työpaikoilla. Lukemassa ovat mukana sellaiset mittaukset, joista löytyvät vähintään mittaustulos sekä paikkatieto kunta- tai osoitetasolla. Sisäilman radonmittauksia työpaikoilla tekevät Säteilyturvakeskuksen lisäksi muutkin toimijat.

Sisäilman radonpitoisuudet saattavat vaihdella paljon jopa samalla postinumeroalueella. Pitoisuudet ovat korkeimpia läpäisevillä soraharjuilla ja matalimpia tiiviillä savimailla. Lisäksi rakennustapa vaikuttaa radonpitoisuuteen. Radonpitoisuuden mittaaminen työpaikalla onkin pakollista:

1. Säteilyturvakeskuksen määrittämillä alueilla, joissa aikaisempien radonpitoisuustietojen perusteella yli kymmenesosa edustavista radonmittaustuloksista on työpaikkojen radonpitoisuuden viitearvoa suurempia.

2. Harjulla tai muulla hyvin ilmaa läpäisevällä sora- tai hiekkamaalla.

3. Kokonaan tai osittain maanpinnan tason alapuolella;  

4. Talousvettä toimittavassa laitoksessa tai elintarvikehuoneistossa, jonka käyttämä vesi ei ole peräisin yksinomaan pintavesimuodostumasta ja pääsee kosketuksiin sisäilman kanssa.

Työpaikan radonpitoisuutta ei tarvitse mitata:

• Jos yhdenkään työntekijän vuosittainen työaika työtilassa ei ole suurempi kuin 20 tuntia (esim. 6 min/päivä)

• Jos rakennuksen lattia ja seinät eivät ole kosketuksissa maankamaraan ja väliin jäävän tilan hyvä tuulettuvuus on ilmeistä tai.

• jos työpaikka sijaitsee rakennuksen toisessa kerroksessa tai ylempänä.  

Työpaikoilla radonpitoisuus ei saa säännöllisessä työssä olla suurempi kuin viitearvo 300 Bq/m³ (Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ionisoivasta säteilystä -asetus 19 §).

Radonpitoisuus on mitattava edellä mainituissa tilanteissa myös muissa oleskelutiloissa (ts. julkisissa tiloissa). Kunnan terveydensuojeluviranomainen valvoo asuntojen ja muiden oleskelutilojen  radonpitoisuuden viitearvojen noudattamista sekä selvitysvelvollisuutta (SätL 15 §).