Itämeren keinotekoinen radioaktiivisuus vähenee

Itämeren veden ja kalojen keinotekoisen radioaktiivisuuden pitoisuuksia on seurattu 1960-luvulla ilmakehässä tehtyjen ydinasekokeiden ajoista alkaen. Viime vuosikymmeninä pitoisuudet ovat laskeneet huomattavasti. Tämä johtuu siitä, että aineiden aktiivisuus on vähentynyt luonnollisesti radioaktiivisen puoliintumisen kautta, sekä siitä, että osa radioaktiivisista aineista on vajonnut meren pohjaan.

Itämeren radioaktiivisuutta on tutkittu kauan ja järjestelmällisesti, ja etenkin ihmisten toiminnan vaikutus meren radioaktiivisuuteen on hyvin tiedossa. Säteilyturvakeskuksen johtaja Tarja K. Ikäheimonen kuitenkin haluaisi, että meren luonnollista radioaktiivisuutta tutkittaisiin nykyistä enemmän. Vaikka luonnollinen radioaktiivisuuden merkitys on keinotekoista radioaktiivisuutta suurempi, tietoa siitä on vähemmän.

Vuonna 1986 tapahtunut Tšernobylin ydinvoimalaitosonnettomuus on kaikkien aikojen suurin Itämeren keinotekoisen radioaktiivisuuden aiheuttaja.

Ilmakehän ydinpommikokeet 1950 - 60 -luvuilla lisäsivät myös Itämeren radioaktiivisuutta, mutta niiden vaikutus oli Tšernobyliä vähäisempi ja käytännössä pommikokeiden aiheuttama aktiivisuus oli isoksi osaksi hävinnyt Itämerestä jo ennen Tšernobylin onnettomuutta.

Vertailun vuoksi: Japanin Fukushiman onnettomuus vuonna 2011 ei nostanut radioaktiivisuutta Itämeressä, vaikka pieniä määriä sieltä peräisin olevaa radioaktiivisuutta Suomessa havaittiinkin.

Luonnollista radioaktiivisuutta on keinotekoista enemmän

Itämeren veden radioaktiivisuuden odotetaan palaavan Tšernobylin onnettomuutta edeltäneeseen tilaan vuoteen 2023 mennessä.

Itämeren eri osien cesium-137-pitoisuudet pintavedessä vuosina 1980-2017.

 

Merkittävin keinotekoinen radioaktiivinen aine Itämeressä on cesium-137 ja toiseksi merkittävin strontium-90. Luonnollisten aineiden säteilyvaikutus on kuitenkin keinotekoisiin nähden kymmenker-tainen. Ihmisen säteilyannoksen kannalta vaikuttavin luonnon radioaktiivinen aine Itämeressä on polonium-210.

Itämeri on edelleen yksi maailman radioaktiivisimmista meristä. Syitä tähän ovat vähäinen vesimäärä ja pieni veden vaihtuvuus. Itämeri ja sen eliöstö ovat näistä syistä sekä murtovesiluonteensa vuoksi myös tavallista herkempiä saastumiselle mahdollisissa radioaktiivisia päästöjä aiheuttavissa onnettomuuksissa.

Itämeri on tästä huolimatta radioaktiivisuuden suhteen turvallinen. Esimerkiksi kaloissa mitattavat radioaktiivisuuspitoisuudet ovat pieniä.

Esimerkillistä yhteistyötä yli rajojen

Itämeren tutkimusohjelma on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja käy esimerkiksi hyvästä valtioiden välisestä yhteistyöstä. Alueen kaikki maat osallistuvat yhteistyöhön. Kansainvälinen Atomienergiajär-jestö IAEA on mukana yhteistyössä ja EU on halunnut siirtää hyvän mallin myös muiden merialueiden tutkimiseen, Ikäheimonen kertoo.

Itämerellä on pitkä tutkimushistoria. Itämeren suojelukomissio, HELCOM, aloitti toimintansa 1974. Radioaktiivisuustutkimus HELCOMissa alkoi vuonna 1984, eli pari vuotta ennen Tšernobylin onnet-tomuutta.  Tämän lisäksi Suomessa STUK on tutkinut itsenäisesti Itämeren radioaktiivisuutta jo 1960-luvulta alkaen. Itämerestä on toisin sanoen runsaasti tutkimusaineistoa pitkältä ajalta sekä ennen että jälkeen Tšernobylin onnettomuuden.

Monitorointia ja laadunvarmennusta on koordinoitu maiden välillä. Mittausmenetelmiä on Ikäheimo-sen mukaan vertailtu esimerkiksi siten, että samaa vesierää mitataan vuosittain eri maiden laboratorioissa ja tuloksia vertaillaan keskenään.

Tulokset ovat yleensä olleet varsin hyvin linjassa keskenään. Erojen syitä on selvitetty ja määritysmenetelmiä kehitetty.

STUK osallistuu kansainväliseen Itämeri-yhteistyöhön radioaktiivisuusasiantuntijana ja vastaa monitoroinnin Suomen osuudesta. Muiden ympäristövaikutusten suomalaisosapuoli Itämeri-yhteistyössä on Suomen ympäristökeskus SYKE.

 

Teksti on julkaistu STUKin Säteilyuutiset-uutiskirjeessä.

Jaa tämä sivu